Kapitulin kahvipöydässä: Opinnoista ja pappisurasta (22.3.2024)
Millaisia paineita teologiaa opiskelevalla on pappisuran kynnyksellä. Mitä piispat odottavat? Keskustelemassa professori Kati Tervo-Niemelä Itä-Suomen yliopistosta sekä hiippakuntapastori Jaakko Antila ja asiantuntija Mirca Mäensivu-Puukko kapitulista.
Tekstivastine:
Taltioinnin kesto: 00:32:42
Mirca Mäensivu-Puukko [00:00:02]:
Kahvia, teetä vai mustikkamehua? Tervetuloa Kapitulin kahvipöytään. Kuuntelet siis Kapitulin kahvipöydässä -podcastia, jossa keskustelemme aiheista, jotka juuri nyt ovat ajankohtaisia kirkossa, Lapuan hiippakunnassa ja sen seurakunnissa. Tänään kahvikupin äärellä ovat Kati Tervo-Niemelä, käytännöllisen teologian professori Itä-Suomen yliopistosta, Jaakko Antila, hiippakuntapastori kapitulista, ja minä olen Mirca Mäensivu-Puukko.
Kirkko kutsuu papin virkaan. Ottaessaan vastaan pappisviran, henkilö antaa pappislupauksen. Siinä hän sitoutuu kirkon perustehtävään, kirkon tunnustukseen, kirkkolakiin, kirkkojärjestykseen, kirkon ja seurakunnan virallisiin päätöksiin sekä piispan ohjeistuksiin. Papiksi vihkiminen kuitenkin edellyttää, että papiksi vihittävällä tulee olla paitsi teologian maisterin tutkinto, niin myös papin virka tai tehtävä, johon hän saa kutsun. Tämän kutsun, vokaation, voi siis antaa seurakunta, seurakuntayhtymä, tuomiokapituli, kirkkohallitus, lähetysjärjestö tai muu kristillinen järjestö.
Sanomattakin on selvää, että tämän ulkoisen kutsun lisäksi pappiskandidaatilla tulee olla sisäinen kutsumus kirkon virkaan. Pappi hoitaa jumalanpalvelukset, vihkii, kastaa, siunaa. Pappi toimii sielunhoitajana, mahdollisesti työalansa ammatillisena osaajana sekä kehittäjänä – ja liuta muita työtehtäviä. Näin kaksi-kolmekymppisten äitinä nuo kuulostavat oikeasti melko isoilta asioilta. Sitten taas itse pitkään kirkon työtä eri asteilla tehneenä, siinä on myös melko armollinenkin näkökulma läsnä. Aivan tavallisena kuitenkin pärjää.
Tammikuun lopussa ilmestyi Opinnoista pappisuralle -tutkimusjulkaisu, jossa on tutkittu pappeuteen kasvua, sen haasteita ja muutoksia. On ollut ilo saada tänään aiheesta keskustelemaan teidät, Kati ja Jaakko. Kati on siis johtanut tätä tutkimushanketta sekä on yksi kirjan toimittajista. Jaakko on myös yksi kirjan kirjoittajista. Julkaisu on luettavissa netissä, ja tänään me keskustelemme siis siihen liittyvistä aiheista. Kysynkin nyt heti teiltä, Kati ja Jaakko, kuinka vastavalmistuneet kokevat papin työhön kohdistuvia vaatimuksia?
Kati Tervo-Niemelä [00:02:23]:
Kiitos Mirca, ja kiitos myös kutsusta keskustelemaan tähän podcastiin kanssasi. Jos ajatellaan näitä papin työhön kohdistuvia vaatimuksia, niin yksi mistä tulee usein pappeuteen suuntautumista pohdiskelevien opiskelijoiden kanssa puhetta ja mitä nämä opiskelijat usein reflektoivat, on ennen kaikkea tämä kysymys sisäisestä kutsusta. Onko minulla sitä riittävästi? Mitä se tarkoittaa? Kyllä opiskelijoilla on vahva näkemys siitä, että tullakseen papiksi, niin tämmöinen sisäinen kutsumus pitää olla. Tämä on tietysti myös kirkon kannalta tosi hyvä lähtökohta, että pappeuteen tosi harvoin lähdetään suuntautumaan kevyellä mielellä. Sitä syvää reflektointia käydään ja halutaan käydä, ja halutaan puntaroida sitä, että onko minusta papiksi.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:03:15]:
Mitä, Jaakko, sinä ajattelet?
Jaakko Antila [00:03:19]:
Kiitos kutsusta tänne omastakin puolestani, ja myöskin kiitos siitä, että sain olla mukana tässä hienossa, tärkeässä tutkimushankkeessa omalta pieneltä osaltani. Juuri näitä samoja teemoja käsitellään myös esimerkiksi ordinaatiovalmennuksessa tulevien pappien kanssa. Huomaa, että aika monet teemat niistä liittyvät tuohon pappislupaukseen, jonka Mirca sinä aluksi mainitsit. Siinä on tosiaan lupaus, jollainen aika harvaan tehtävään liittyy. Oli jännittävä yhteensattuma, että kun tämä teos ilmestyi, niin samaan aikaan virisi aika vilkas keskustelu yhteiskunnallisesti reservistä eroamisesta. Siinä on yksi toinen tilanne, missä taustalla on, sanoiltaan hyvin suuri ja kokonaisvaltainen lupaus.
Tällaiset lupaukset ja hyvin kokonaisvaltaiset tehtävät, niin kyllähän ne koskettavat hyvin monia kerroksia ihmisessä, ja niiden sanojen paino tuntuu sanojan harteilla. Mutta juuri sen takia on tärkeää, että näistä lupaukseen liittyvistä asioista keskustellaan, ja kun niistä keskustellaan, niin aina pyritään kuitenkin muistuttamaan siitä, mikä on se pappislupauksen viimeinen lause: ”Tähän Jumala minua auttakoon.” Eli on kyse tavallisen ihmisen tehtävästä, eikä siinä tarvitse eikä voikaan olla koskaan valmis.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:04:40]:
Niin. Jotenkin kuulosti siltä, mitä Kati sanoit, että ennemminkin pohditaan sitä, onko se riittävä se oma sisäinen kutsu tai olenko minä ylipäätään riittävä. Tuo on kyllä hirveän tärkeä näkökulma, minkä Jaakko nostit tuossa esiin, tuo viimeinen kohta, että sitä ei myöskään olla tekemässä omassa voimassa.
Kati Terve-Niemelä [00:05:01]:
Jos vielä sopii täydentää tähän… On hirveän hienoa, kuinka tässä nykyisessä keskustelussa, mihin Mirca itsekin viittasit, tämmöinen armollisuuden näkökulma nousee tosi vahvasti eri näkökulmista. Tietynlainen ajatus siitä, että erilaisuus, tavallisuus ja monenlaisuus on riittävää ja myöskin toivottavaa. Ajatus siitä, että millaisena voin tulla papiksi ja millaista pappia kaivataan, on tänä päivänä tosi monimuotoinen. Se on sekä yksilön näkökulmasta tosi hyvä asia, että myös seurakuntien näkökulmasta. Olisi kauheaa, jos olisi ajatus siitä, että papiksi kelpaa vain tietynlainen ihminen.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:05:44]:
Niinpä, ehdottomasti. Antaako teologian maisterin tutkinto riittävästi valmiuksia siihen itse työhön?
Kati Tervo-Niemelä [00:05:52]:
No tutkimusten valossa, ja sen kautta mitä teologeja olen itsekin päässyt opettamaan, niin sanoisin näin, että teologian tutkinto antaa hyviä valmiuksia, mutta ei edes pyri antamaan ainoastaan ja siinä mielessä ”riittäviä” valmiuksia. Papiksi on tarkoituskin, että siihen kasvetaan. Eikä vastavihityn papin kohdalla ole oletuskaan, että hän olisi kaikilla alueilla valmis pappi. Sen tiedostaminen olisi tosi tärkeää myös nuorelle pappiskandidaatille. Se että koen itseni riittämättömäksi, on pelkästään hyvä tunne, koska se antaa tilaa sille kasvulle. Nimenomaisesti on tärkeää, että se tapahtuu ajan myötä, vuodesta toiseen. Ollaan myöskin nöyriä sen pappeuden edessä.
Mutta jos ajatellaan niitä alueita, joita sekä nuoret teologit ja nuoret papit että pappeja kouluttavat nostavat esille – ja nyt viittaan ennen kaikkea Emilia Teerikankaan ja Timo Heleniuksen tutkimuksiin… Näkökulmia, joita sieltä nousee sellaisina heikkoina alueina tai alueina, joissa kaivataan vahvuutta, niin yksi alue on tämmöinen Raamattu-osaaminen, opillinen osaaminen, kirkon dokumenttien tuntemus ja sen kentän asiat. Toisaalta myös sielunhoito on jossain määrin sellainen, missä koetaan toiveita, että pitäisi osata enemmän. Mutta samanaikaisesti tiettyjä vahvuusaloja on: esimerkiksi ihmisen kohtaamisen osaaminen on tänä päivänä papeilla yleensä tosi vahvaa, ja tämmöinen vuorovaikutusosaaminen, erilaisuuden huomioiminen, kyky kohdata ihmisiä erilaisten asioiden parissa. Mutta tärkeintä tietysti on se ajatus, että ei minun tarvitsekaan olla valmis, vaan että työvuodet ja siihen liittyvä kokemus ovat sitten se keskeinen, joka kasvattaa siihen työhön.
Jaakko Antila [00:08:05]:
Kyllä, juuri näin. Tuossa kun oli haastateltu piispoja tähän tutkimukseen liittyen, niin siinähän he totesivat kyllä hyvin selvästi myös sen, että teologian maisterin tutkinto on riittävä näyttö teologisesta ja papin tehtävän osaamisesta. Myös se on hyvä pitää mielessä, että vaikka on toki niin, että ihan siitä riippumatta missä ikävaiheessa on suorittanut ne opinnot, niin se opintoaika ja nimenomaisesti opintojen parissa vietetty aika on pieni osa siihenastisesta elämästä ja kaikesta, mitä on elämässä oppinut ja mitä sen jälkeen tulee elämässä ja työssä oppimaan. Mutta kuitenkin myös sitä luottamusta siihen tutkintoon on hyvä pitää esillä. Mitään ihmeitä sen lisäksi ei tarvita, vaikka jatkuvaa kasvua tarvitaankin – varmasti jokainen meistä tarvitsee.
Tuohon mihin viittasit, Kati, että esimerkiksi sielunhoito oli sellainen asia, mikä nousi esille, ja tämä ihmisten kohtaaminen – itsekin kiinnitin samaan asiaan huomiota. Siinä on semmoinen jännittävä asetelma… Liittyykö se vähän myöskin tähän nöyryyteen, mistä oli puhetta, että on ehkä aika uskaliasta lähteä sanomaan, että minä sitten olen hyvä hoitamaan sieluja? Ehkä helpompi on sanoa, että minä olen hyvä kohtaamaan ihmisiä. Mutta varmasti siinä on myöskin ihan tämmöistä sisällöllistä muutosta tapahtunut, mistä nämä pastoraalitutkinnon kouluttajat kertovat, että osaaminen tietyillä perinteisillä seurakuntatyön osa-alueilla, niin siinä on tiettyä ohenemista. Ehkä oma huomio kiinnittyy myös siihen, että tällainen missionaarinen ajattelu- ja toimintatapa, jonka ajattelisi tulevan koko ajan tärkeämmäksi, niin se näyttää jäävän hiukan ohueksi näiden tulosten valossa. Kun Lapuan hiippakunnastakin on oltu tutustumassa kirkon toimintaan esimerkiksi entisen Itä-Saksan maallistuneilla alueilla, niin siellä tämmöiset uudenlaiset ja raikkaat toimintatavat yhdistyvät hyvin vahvaan kirkonuskon perusteiden tutkimiseen ja kokonaisvaltaiseen missionaariseen työnäkyyn. Varmasti näitä kaikkia tarvitaan meilläkin yhä enenevässä määrin.
Kati Terve-Niemelä [00:10:21]:
Tämä on kiinnostava näkökulma, minkä Jaakko nosti juuri esille. Minä itse tulin juuri eilen Saksasta, ja siellä myös siltä suunnalta tulevat tutkijat ottivat esille tosi vahvasti esimerkiksi rippikoulutyössä tämän missionäärisen ulottuvuuden. Sen näkökulman esiin nostaminen, että se on työnäky, jonka pitäisi olla vahvana yhä enemmän kaikilla työalueilla, esimerkiksi rippikoulutyössä… Me emme voi lähteä enää oikeastaan missään seurakuntatyön alueella tämmöisestä itsestään selvästä oletuksesta, että meillä on seurakuntalaiset. Sellainen tietty asenne sitä kohtaan, semmoiseen kutsuvaan työhön, on yhä tärkeämpi. Sitä kautta korostuukin ehkä sillä alueella olevat puutteet tänä päivänä yhä enemmän, koska se on arjen työhön yhä vahvemmin vaadittu yleinen työnäky.
Jaakko Antila [00:11:20]:
Kyllä.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:11:21]:
Tuoreilla papeilla voisi olla jopa enemmänkin annettavaa tällaiseen uudenlaiseen työnäkyyn. He ovat kenties jo kasvaneet sellaisessa ympäristössä – versus oman sukupolveni väki, jossa on totuttu vaikkapa vahvaan seurakuntalaisuuteen ja vahvaan sitoutumiseen siihen seurakuntalaisuuteen – versus sitten tämän päivän, joka on ehkä enemmänkin sellaista pop-up-kulttuurimaista myös seurakunnan tasolla. Mietin, että tuoreilla voi olla ehkä enemmänkin annettavaa siihen.
Kati Tervo-Niemelä [00:11:55]:
Tämä on, Mirca, hieno näkökulma, minkä sinä tuot. Me usein otamme esille sen ongelmallisuuden, mikä liittyy siihen, että meillä on yhä enemmän teologian maistereita ja pappiskandidaatteja, jotka tulevat aika heikolta seurakuntataustalta ja joilla on vähän sitä seurakuntakokemusta. Mutta samanaikaisesti me voimme nähdä tietyn vahvuuden siinä, että emme ole kiinni niissä urautuneissa työmalleissa, vaan esimerkiksi juuri tämmöinen uudenlaisen kutsumisen ja uudenlaisen tavoittamisen ajatus voi silloin nousta mahdollisesti vielä selkeämmin esille.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:12:29]:
Voisi ajatella, että myös näillä vanhemmilla ja kokeneemmilla olisi kasvua tähän uudenlaiseen kulttuuriin sitten. Mutta miten piispojen odotukset ovat muuttuneet 2000-luvun aikana?
Kati Tervo-Niemelä [00:12:43]:
Tämä ”piispojen odotukset” on siinä mielessä tosi kiinnostava aihe, että meillä on tässä todella mahdollisuus verrata aikaisempaan tutkimukseen, 2000-luvun alussa tehtyyn Maria Saarisen tutkimukseen. Nyt Henna Savelan tuoreen tutkimuksen kautta nähdään, että siellä on tiettyjä alueita, joissa asiat ovat hyvin paljon säilyneet ennallaan. Piispat odottavat, kuten ennenkin, vahvaa sitoutumista kirkkoon, sen oppiin, halua palvella kirkossa. Mutta samanaikaisesti semmoinen yhdenlaisen elämänmallin odotus, jossa asetetaan rajoja siihen, minkä tyyppinen pappi on kelvollinen – nämä ovat vähentyneet. Armollisuuden ajatus ja yksityiselämän salliminen eri muodoissaan on selkeästi taas vahvistunut. Tietynlainen kaitsennallisuus esimerkiksi perhekysymyksissä. Mutta samalla, tietyssä mielessä hienolla tavalla aikaa seuraten, piispoilla näkyy sitten se, että kun näkyy tällainen teologien ja ylipäänsä ihmisten kauttaaltaan kapeampi tai ohuempi kirkkoon sitoutuminen, niin sille samanaikaisesti annetaan yhä enemmän arvostusta. Piispat arvostavat vahvasti sitä, jos pappiskandidaatti on selkeästi kirkkoon sitoutunut. Se nähdään erityisenä arvona ja ansiona yhä enemmän. Se mistä on tietyssä mielessä puutetta, sen tärkeys sitä kautta näkyy entistä tärkeämpänä. Tietysti myös samalla piispojen odotuksissa näkyy tämä ajatus siitä, että kaikenlainen pappi voi olla tosi hyvä. Se tavallisuuden arvostaminen, että ei tarvitse kaikkien olla hienoja karismaattisia puhujia tai muuta vastaavaa, vaan että erilaiselle pappeudelle on tilaa.
Jaakko Antila [00:14:44]:
Kyllä, tämä on tärkeä näkökulma. Itselläni tuli peilattua tässä, kun luin tätä kirjaa, niin myöskin artikkeleita keskenään. Siinä kun taas kerrottiin pappien kokemuksista myöhemmin, niin vähän yritin peilata, että miten se suhteutuu siihen, mitä piispat odottavat tulevilta papeilta, ja onko siinä joitakin semmoisia kohtia, mihin olisi hyvä kiinnittää huomiota. Ehkä oma huomioni kiinnittyi siihen, että tämän tutkimuksen mukaan piispat odottavat pappiskandidaateilta entistä vahvemmin tämmöistä palvelijan asennetta, että ollaan yhdessä palvelemassa.
Mutta sitten kun toisaalla tässä hankkeessa selvitettiin pappien pettymyksiä, niin siellä aika vahvasti tuli esille semmoinen toisenlainen todellisuus arjessa. Sellainen, jossa virka onkin aika yksilöllinen asia ja penätään aika nopeasti, että mitä mieltä yksittäinen pappi on ja mihin pienempään ryhmään hän kuuluu vai jääkö hän ulkopuolelle. Jäin miettimään, onko tämä piispojen peräänkuuluttama asenne osaltaan vähän niin kuin vastavoimaa tämmöiselle todellisuudelle ja ajattelutavalle. Onko kuitenkin sitten myös niin, että jääkö sille kasvulle, josta puhuttiin, niin jääkö sille tilaa, jos täytyy heti jotenkin valita paikkansa ja kenen joukossa seisoo ja näin poispäin? Ovatko ne odotukset, mitä ihanteiden tasolla asetetaan, ja sitten se käytännön arki joissakin tilanteissa, niin onko siinä pientä ristiriitaa tässä kohdassa?
Kati Tervo-Niemelä [00:16:12]:
Kyllä. Yksi iso osa-alue, mihin tämän tutkimuksen tulokset laajasti osoittavat, on ne isot vaatimukset, mitä kirkolliselle johtajuudelle ja seurakuntien johtajuudelle tänä päivänä on. Se on vaativa tehtävä, ja siihen liittyviä odotuksia sekä papeilla että seurakuntalaisilla on tosi voimakkaasti. Se on myös tehtävä, joka pitää ottaa tosi tosi vakavasti. Siihen liittyvät pettymykset ovat iso tekijä siinä, miksi seurakuntatyöhön innolla tullut pappi saattaa aika nopeastikin kokea, että tämä työ ei ollutkaan sitä, mitä minä luulin ja toivoin ja odotin. Vaikka sitä omaa kutsumusta voisi olla tosi vahvasti, niin se voi törmätä tämän johtajuuden ongelmien takia tosi isoihinkin pettymyksiin.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:16:59]:
Mitä syitä tässä tutkimuksessa nousi seurakuntapapin työstä poissiirtymisille?
Kati Tervo-Niemelä [00:17:04]:
Me tutkimme tässä tutkimuksessa tosiaan niitä, jotka harkitsevat poissiirtymistä sekä ovat siirtyneet pois papin työstä. Ehkä ensimmäisenä tekee mieli sanoa se, että yllätyimme siitä, miten paljon ja nopeasti me saimme ihmisten kokemuksia tästä teemasta. Eli se kertoo siitä, että tähän liittyvät kokemukset ovat sellaisia, mistä ihmiset haluavat todella kertoa, ja ehkä ne ovat myöskin kenttää, jossa koetaan, että ei ole tultu kuulluksi. On asioita, joista ehkä tutkittavilla ja papeilla on toive siitä, että tämän tutkimuksen kautta saisivat sitten väylän sille, omalle äänelleen myöskin.
Isoimpina asioina laajasti nousevat juuri nämä puhutut kysymykset erilaisista johtajuuden ongelmista ja sitä kautta instituution ongelmista. Siihen läheisesti kytkeytyy myös työn uuvuttavuus ja kuormittavuus, joka myös on isolta osaltaan johtajuuskysymys. On selvää, että uupuminen ei ole koskaan pelkästään yksilön asia, tai pelkästään yhteisön asia tai johtajuuden asia, vaan se on tavallaan siinä yksilön ja yhteisön vuorovaikutuksessa syntyvä kokemus, mutta molemmilla on… Yhteisöllä myöskin ja johtajuudella on iso tehtävä siinä, että miten se voi suojella työntekijöitä: miten se voi olla rakentamassa niitä puitteita, joissa se työntekijän erilaisuus huomioidaan, työntekijän vahvuudet huomioidaan ja sitä työtä voidaan rakentaa sellaiseksi, että siinä pystyy jaksamaan.
Pappeuteen valitettavasti kuuluu jo lähtökohtaisesti tiettyjä uupumukselle altistavia tekijöitä, eri tavoin. Työaikakysymykset, se että joudutaan toisten ihmisten kuormaa kantamaan tosi paljon, joudutaan tekemään eri lailla rajatonta työtä, se ei tavallaan lopu koskaan. Nämä tekijät haastavat myös sitä johtajuutta entistä enemmän, että ei pelkästään riitä ehkä semmoinen johtajuus, mikä monessa muussa instituutiossa voisi olla ihan riittävää. Sitten vielä rinnalla kulkee se, tietyssä mielessä kutsumustyön, yksi haastepuoli, joka liittyy siihen, että ihmisillä on erilaisia työnäkyjä, jotka voivat olla myös työyhteisössä ristiriidassa. Toinen ei ehkä arvosta sitä työnäkyä, mikä toisella on. Tällaisen arvostamisen kulttuurin pitäisi olla tosi tärkeä yhteisössä, ja tietyn liikkumavaran antaminen sille erilaiselle työnäylle. Mutta samanaikaisesti pitäisi pappien yksilöinä myös ymmärtää se, että ollaan yhteisessä palveluksessa, jossa pelkästään se oma työnäky ei ole se, jota tässä palvellaan, vaan palvellaan kirkkoa ja seurakuntaa laajassa mielessä.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:19:48]:
Tuossahan on tosi vahvasti, mistä puhuit liittyen siihen yhteiseen työnäkyyn ja kaikkeen… Sehän on vahvasti johtajuuden kysymyksiä, että osataanko se sillä tavalla viedä siellä seurakunnassa eteenpäin, että kaikki voivat sitoutua siihen yhteisen työnäyn toteuttamiseen. Jaakko, haluatko sinä lisätä tähän jotain?
Jaakko Antila [00:20:08]:
Kyllä tässä tuli hyvin kattavasti näitä asioita. Ehkä se kiinnitti huomiota, miten vahvaa merkityksellisyyttä papit kokevat siitä omasta työstään. Ehkä siinä on sitten semmoinen kääntöpuoli, että tämmöiset merkitykselliset asiat voivat helpommin tuottaa myöskin syvää pettymystä. Nämä kaksi puolta kulkevat varmaan jollain tavalla käsi kädessä. Tämä on varmasti tärkeä muistaa – kaikkien johtajien ja alaisten, työtoverien, päättäjien ja seurakuntalaisten – että tunnistettaisiin eri tilanteissa se, että ollaan tekemisissä merkityksellisten asioiden kanssa, ja siksi myös helposti haavoittavien asioiden kanssa. Kun puhutaan, niin ei puhuta vain esimerkiksi ideologioista tai ilmiöistä, vaan ihmisistä ja heille merkityksellisistä asioista.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:21:14]:
Aika syvälle identiteettiin menevistä asioista myös. Tähän kohtaan, kun sanoit Kati, että yllätyitte toisaalta siitä, kuinka nopeasti ja valtavasti ihmiset halusivat kertoa näistä asioista… Itse ehkä kuulen sen, että olisiko siinä ollut myös halua tulla kuuluviin ja vähän semmoista hätähuutomaista ajattelua, että tehdään näille asioille nyt jotain, jotta näissä tehtävissä voisi pysyä tai joku muutos olisi mahdollinen.
Kati Tervo-Niemelä [00:21:44]:
Kyllä tämä on alue, jossa koetaan myös valtavaa kipua. Tämä liittyy juuri tähän, mistä Jaakko äsken puhui, että työ on semmoinen alue, joka lähtökohtaisesti on ollut vahvasti merkityksellinen. Alue, jossa ollaan syvän kutsumuksen äärellä ja semmoisen syvän identiteetin, mihin Mirca sinäkin viittasit. Ne pettymyksen kokemukset tulevat paljon haavoittavampina kuin silloin, jos tehdään työtä vain työnä tai palkan takia. Monesta asiasta toivoisin, että tätäkin tutkimusta luettaisiin ja seurakunnissa ja kirkossa kuultaisiin sitä ääntä. Tämä on kyllä myös yksi alue, josta toivoisin, että kirkonjohtajat keskittyneesti pohtisivat, mitä kaikkia tekijöitä siellä on, jotka voivat olla niitä haavoittavia kokemuksia.
Erilaiset syrjinnän kokemukset, mitä seurakunnissa ja kirkossa on… Ne nousevat kivuliaan vahvasti esille tässäkin aineistossa. Se kokemus, että en koe tulleeni kohdelluksi oikein. Niiden äärelle pysähtyminen, ja kuuleminen ja kuunteleminen myös jatkossa, että ollaan tosi herkkiä sille hennollekin äänelle. Nämä ovat semmoisia alueita, joista ihmisten on usein tosi vaikea puhua, varsinkin kun kuitenkin kirkossakin johtajuus voidaan kokea selkeän hierarkkisena ja jopa sellaisena, että ei ole ehkä helppo lähestyä. Vaikka johtajat saattavat kokea, että olen hyvin kuunteleva ja helposti lähestyttävä johtaja, niin tämä ei välttämättä ole alaisen kokemus kuitenkaan.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:23:17]:
Sanoitkin jo tuossa muutamia asioita ja tästä kuuntelusta ynnä muuta. Mutta jos me pysähdymme ihan hetkeksi vielä sen äärelle, että mitä teidän mielestänne näille asioille on tehtävissä. Voidaanko jollain tavalla olla avuksi tässä?
Jaakko Antila [00:23:32]:
Itse kun luin tätä tutkimusta, niin tietysti näin hiippakunnan työntekijänä erityisesti kiinnittivät huomiota ne kohdat, joissa puhuttiin tuomiokapitulin roolista ja tuotiin esiin pettymys tuomiokapituliin, tuen puute ja tämän tyyppisiä asioita. Joissakin kohdin koettiin, että tuomiokapituli ehkä sekaantuu liikaa asioihin, toisaalla taas että kapituli ei tarpeeksi puutu ongelmiin. Nämä ovat semmoisia palautteita, mitä on tarkasti punnittava ja kuunneltava, otettava ne vakavasti. Niihin ei nyt tässä kohtaa sellaista nopeaa, selvää vastausta ole. Mutta ainakin sieltä seurakuntatasolta tuli semmoinen kokemus itselle, että riittävän rivakka puuttuminen ongelmatilanteisiin siellä seurakunnan sisällä – sen tarve näkyy monissa vastauksissa ja tuloksissa. Myöskin se tuli näkyviin, että työyhteisön tuki voi auttaa monen kuopan yli, ja siinä kyllä varmasti jokaisella työyhteisön jäsenellä on tärkeä tehtävä toinen toistaan tukien.
Kati Tervo-Niemelä [00:24:40]:
Tämä on tosi tärkeä, minkä Jaakko nosti esille. Sen rinnalle melkein nostaisin myös seurakuntalaisten tuen. Monet papit tässä meidänkin aineistossamme tosi lämpimästi puhuvat siitä, kuinka seurakunta on kannatellut eri tavoin ja antanut sitä rohkaisua ja tukea. Tietysti vielä semmoinen kauttaaltaan ystävällisen puheen kulttuuri ja sen viljeleminen seurakunnissa. Vaikka tämän ajattelisi olevan itsestäänselvyys, että totta kai seurakunnat jos mitkään ovat paikkoja, joissa on tämmöinen ystävällisen puheen kulttuuri, niin käytännössä nämä kipeät kokemukset, mitä ihmisillä on, osoittavat, että se ei kaikissa tapauksissa valitettavasti ole tilanne.
Eli sitä kautta tosi nopea puuttuminen siihen tietynlaiseen epäystävällisen puheen kulttuuriin, joka saattaa tulla työyhteisön sisältä, mutta se voi tulla myöskin seurakuntalaisten kautta. Se tulee itse asiassa yllättävänkin usein yksittäisten seurakuntalaisten kautta. Tavallaan papin työssä jaksaminen, hyvinvointi ja työn merkityksellisyys rakentuvat aika laajassa yhteisössä. Yksi mikä haastaa pappeutta tänä päivänä on laajasti seurakunnan ulkopuoliset ilmiöt, maallistumisen kulttuuri, yhteiskunnalta tullut haaste kirkkoa ja uskontoa ja uskonnon läsnäoloa kohtaan. Yhteistyö kirkon ulkopuolelle on tullut haastavammaksi. Sitä kautta se työ on yhä vähemmän itsestään selvää, ja sitä kautta se on myös uuvuttavampaa ja haastavampaa. Senkin huomioiminen siinä seurakunnan työn kokonaisuudessa ja johtajuuden näkökulmasta on tärkeää.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:26:15]:
Hirvittävän tärkeitä asioita, ja jotenkin puuttuminen ja kannattelu, että nehän ovat kolikon molemmat puolet. Nyt kun me olemme puhuneet aika paljon näistä työntävistä asioista, niin mitkä ovat teidän mielestänne seurakuntatyöhön vetäviä asioita?
Kati Tervo-Niemelä [00:26:33]:
Seurakuntatyö on, kuten Jaakko ja Mirca puhuitte tästä työn merkityksellisyydestä: se on paikka, jossa voi tehdä poikkeuksellisen merkityksellistä työtä. Semmoista työtä, jossa voi aivan välittömästi tuntea, että minä en vain tee tätä rahan vuoksi, vaan teen ihan oikeasti, ja tällä on syvä merkityksellisyys tosi monella alueella. Tämä on myös se, mikä vetää pappeuteen. Mutta kyllä toinen tärkeä puoli on se, että hyvin hoidetut työyhteisöt, hyvin hoidettu johtajuus ja hyvä rekrytointi – se myös vetää seurakuntiin. Jos nämä asiat ovat kunnossa, niin ne luovat hyvää kuvaa seurakunnasta ja vetävät siihen. Jaakko osaisi puhua tästä rekrytointiteemasta huomattavasti vahvemmin ja paremmin, mutta haluan itsekin nostaa esiin sen. Se näkyy semmoisena, jossa on toisaalta se oma näkökulma, oma halu ja oma innostus työtä kohtaan, mutta myöskin se, miltä se seurakunta ja kirkko näyttää.
Jaakko Antila [00:27:33]:
Juuri näin, Kati, kaikki nämä ovat tärkeitä näkökulmia. Näkisin, että se on laaja kokonaisuus, joka näistä vetävistä asioista muodostuu, ja ehkä eri vaiheissa sitten eri asiat siinä voivat korostua. Sellainen kokonaisnäkökulma, mikä kattaa varmasti kaikki nämä vaiheet, tuli mielestäni esille siellä täällä tässä tutkimuksessa aika vahvasti: se että on nämä kirkonuskon lahjat, joita saa olla siinä työssä itse vastaanottamassa ja jakamassa eteenpäin. Ne tuovat sitä merkityksellisyyden kokemusta, antavat iloa ja voimaa työhön ja vetävät siihen mukaan. Siitä oli hienoa lukea tästä.
Kati Tervo-Niemelä [00:28:23]:
Yhden näkökulman vielä haluaisin nostaa tähän. Se on kannustus. Moni kokee, että ihan yksittäisen henkilön kannustus ja se viesti siitä, että ”sä voisit olla hyvä” ja ”sä oot tossa tosi hyvä” tai ”sä voisit sopia papiksi” – näillä voi olla aivan uskomattoman iso merkitys. Tähänkin liittyy oikeastaan se ajatus, että paitsi tämmöinen hyvän puhumisen kulttuuri, niin myöskin se, jos me viljelemme kannustamisen kulttuuria laajasti, voi olla yksi tekijä, jonka kautta me voimme olla innostamassa ihmisiä seurakuntatyöhön ja papiksi tai muihin tärkeisiin tehtäviin seurakunnassa.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:29:05]:
Me voimme jokainen olla myös markkinointihenkilöitä ja kertoa, kuinka hyvä paikka seurakunta on. Ei niinkään sitä negatiivista tai kuormittumista tai jotain muuta, vaan nimenomaan sen kannustamisen ja positiivisen ja itsellisyyden ja luovuuden ja kaiken tällaisen mahdollisena työpaikkana.
Kati Tervo-Niemelä [00:29:24]:
Tämä on tosi tärkeää. Helposti kun me puhutaan tutkimuksen pohjalta asioista – ja mikä on usein tutkimuksen tarkoitus – tutkimuksen tarkoitus on osoittaa niitä erilaisia kipukohtia ja kehittämisen alueita… Helposti siinä puheessa, ja samoin siinä miten media usein nostaa kirkkoa esille, niin siinä usein unohtuu, että isolta osalta asiat ovat tosi hyvin. Kirkko on tosi hyvä paikka tehdä työtä, ja tämän esille nostaminen samalla!
Jaakko Antila [00:29:53]:
Kyllä.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:29:54]:
Tähän ihan loppuun haluaisin kysyä teiltä molemmilta, että mikä teiltä olisi nyt semmoinen kannustava ajatus, jonka te haluaisitte sanoa jokaiselle papille tai papiksi opiskelevalle?
Kati Tervo-Niemelä [00:30:03]:
Itse pidän henkilökohtaisesti kirkosta, minä pidän seurakunnasta, pidän kirkon jumalanpalveluselämästä, mielestäni on ihanaa osallistua siihen. Minusta on ihanaa nähdä ennen kaikkea nuoria, työstään innostuneita pappeja erilaisilla työnäyillä ja tuomassa sitä erilaista kuvaa seurakunnan jumalanpalveluselämässä. Ei ajateltaisi sitä omaa erilaisuutta heikkoutena, että ”minä en ole sellainen kuin tuo vanhempi pappi”, vaan että minun mielestäni on ihanaa kun tulee nuoria ja erilaisia ihmisiä. Toisilla on myöskin sellaista kyselevää ja etsivää asennetta, niin sitäkin on välillä tosi rohkaisevaa katsoa. Ei se seurakuntalaistenkaan usko ole aina kovin vahvaa. Jos sitä omaa epäilyä on papeilla, niin kyllä jokainen seurakuntalainen ymmärtää sen, että sitä etsitään. Epävarmuutta on, ja saakin olla.
Jaakko Antila [00:30:51]:
Kun itse luin tätä kirjaa, niin mielessä alkoi pyöriä kaksi sellaista sanaa, joiden opettelua on varmaan koko elämä. Itselläni ei tietenkään ole minkäänlaista valtuutusta puhua seurakuntien ja seurakuntalaisten puolesta kokonaisuutena, mutta jos olisi, niin… Nämä kaksi sanaa sieltä jotenkin nousivat esille, ja ne ovat anteeksi ja kiitos. Ettei se joiltakin osin karuksikin osoittautunut todellisuus unohtuisi, niin tämä kirja opetti sitä, miten tärkeää on tunnustaa missä on epäonnistuttu ja pyytää anteeksi. On loukattu ja kohdeltu epäasiallisesti monia henkilöitä. Se tuli tässä tutkimuksenkin myötä esille. Mutta sitten toinen sana – kiitos. Kiitos siitä, että opiskelet tai jo teet työtä seurakunnassa tai olet se, joka tukee toisia seurakunnassa, niin seurakuntalaisia kuin työntekijöitä. Se on todella tärkeä tehtävä. Anteeksi ja kiitos.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:32:01]:
Näihin ajatuksiin onkin äärimmäisen hyvä lopettaa tämänkertainen jakso. Haluan sanoa teille kovasti kiitoksia, että lähditte mukaan tähän keskusteluun. Toivottavasti keskustelu meidän kuuntelijoillamme jatkuu – meillä se jatkuu varmastikin, mutta seuraavalla kerralla on uudet aiheet ja tuoreet pullat. Klikkaathan podcastin etusivulla olevaa kellosymbolia, niin saat jatkossakin ilmoituksen aina, kun uusi jakso ilmestyy. Otamme myös mielellämme vinkkejä siitä, mistä juuri sinä haluaisit keskusteltavan. Tule siis jatkossakin Kapitulin kahvipöytään.