Ristin ja käsimyksen tiellä

Puhe Seinäjoen keskussairaalan sairaalakirkon siunaamisessa 31.3.2015

Hyvät ystävät, hyvä sairaalan väki,

Vietämme hiljaista viikkoa. Päivä toisensa perästä kuljemme Jeesuksen kanssa kärsimyksen tietä. Se vie kohti ristiä. Kun kaikki on lopulta ohi, on hiljaista ja pysähtynyttä.

Jeesuksen ristintiellä kokemat vastoinkäymiset ja kärsimys ovat meille tuttuja. Eivät vain Raamatun kertomuksena vaan hauraan ihmisen kokemuksina. Hiljaisella viikolla ja sairaalan elämällä on paljon yhteistä.

Tänne sairaalaan tullaan tavanomaisen, arkisen elämän keskeltä. Kiireet saavat jäädä, kun sairaus muuttaa elämänkulun. Edessä voi olla pitkä epävarmuuden ja kärsimyksen aika. Hoitoa ja apua on kuitenkin tarjolla. Niiden ansiosta selviytymisen ja tervehtymisen toivo elää. Toiset lähtevät sairaalasta vapain mielin ja palaavat tavanomaiseen elämään. Toisten kohdalla menetettyä terveyttä ei voida enää palauttaa. Ja joidenkin kohdalla piinaviikot johtavat suruun.

Seinäjoen keskussairaalassa tarvitaan sairaalakirkkoa. Pelkästään tämä tila on tarpeellinen. Sairaus pysäyttää, ja elämänkulussa on myös pysähdyttävä. Edessä on hiljainen ja hidas vaihe – sitä ei voi ohittaa eikä sen läpi voi kiirehtiä. Sairaus on oma maailmansa. Se etäännyttää arjesta ja terveiden maailmasta siihen asti, kunnes sairaus on voitettu ja voi jälleen palata takaisin tai kunnes se on tehnyt tehtävänsä.

Tällaisessa tilanteessa potilas ja hänen läheisensä tarvitsevat tilan, jossa voi vetäytyä hiljaisuuteen. Tilan, josta puuttuu nopean elämänrytmin eteenpäin pakottava kiire. Tilan, jossa voi vain olla ja kuulostella sisintä. Tilan, jossa voi koota itseään ja valmistautua edessä olevaan. Tilan, jossa voi etsiä turvaa. Tilan, jossa voi jälleen suunnata katseen tulevaisuuteen.

Sairaalakirkko voi olla hiljentymispaikka myös lääkärille ja hoitajalle. Sairauden kanssa kamppailtaessa ollaan tekemisissä elämän jatkuvuuden kanssa. Hauras ihminen tarvitsee tukea ja ymmärtämystä. Meille potilaille merkityksellinen on kokemus, että tulemme epävarmuuden ja hämmennyksen keskellä kuulluksi. Hoitavaan henkilöstöön kohdistuu sen vuoksi monia myönteisiä ja samalla suurilta tuntuvia odotuksia.

Mitä ajattelet? Voisiko sairaalakirkko olla paikka, johon myös hoitava henkilöstö voi tarpeen mukaan vetäytyä. Hiljaisuus on yksi keino purkaa kuormaa, joka kertyy potilaita kuunnellessa, ahdistusta jakaessa, palan matkaa heidän rinnallaan kulkiessa. Auttajakin tarvitsee lepoa ja rauhaa, jotta jaksaa hoitaa kutsumustaan.

Seinäjoen keskussairaalassa tarvitaan sairaalakirkkoa. Pelkästään tämä tila on tarpeellinen. Ja tarpeen on myös sanoma, joka tässä tilassa välittyy.

Pitkäperjantain jälkeen Jeesuksen oppilaiden elämä pysähtyi. Heillä ei ollut enää tulevaisuutta: koitti paluu takaisin entiseen, kalastajaksi tai muuhun ammattiin. Pääsiäisaamu ja sitä seuraavat päivät muuttivat kaiken. Oppilailla oli kerrottavana suuri, iloinen viesti: Jeesus on noussut ylös kuolleista. Se tarkoittaa, että kuoleman lopullinen valta on jo murrettu, on toivoa, on tulevaisuus.

Sairaalakirkossa hiljaisuuden keskellä ihminen pohtii elämänsä perustavimpia kysymyksiä. Noina hetkinä hän tarvitsee tulevaisuuden toivolleen kiinnekohdan. Se voisi olla tyhjä risti. Se on meille elämän puu. Jeesuksen tyhjä risti, se, jolta Kristus on otettu pois, on ollut jo kahden vuosituhannen ajan toivon tunnus.

Kärsimystietään kulkevalle ihmiselle Jeesuksen risti viestittää, että kulkija ei ole yksin. Ristin kautta Kristus sanoo: ”olen kulkenut ahdistuksen tien edelläsi, pysyn nytkin rinnallasi, jaan kärsimyksesi ja vakuutan sinulle: olen jo voittanut kuoleman.” Aamen.

© Lapuan hiippakunta 2012-2016, Suomen evankelis-luterilainen kirkko, Sivuston suunnittelu & toteutus: Innowise