Pelko ja apu

Saarna Jalasjärven piispantarkastuksessa 29.1.2012

Joh. 6:16-21

Vanha tie Lapualta itään kohti Keski-Suomea kulkee mielenkiintoisten kylien kautta. Alajärven jälkeen peräkkäisten kylien nimissä ovat sanat halla, nälkä ja kuolema. Nimet kertovat muinaisen elämän ankaruudesta. Halla oli niin tuttu vieras, että sen käynnistä Halla-ahon kylä sai nimensä. Kun kylmä kesäyö oli vienyt viljan, seuraavana talvena Nälkämäen kylässä kärsittiin nälkää. Ja siihen menehtyi moni. Taisipa kylällä nimeltä Kuolema olla oma postinumerokin. Mitä kauemmas siis mennään, sitä suuremmasta hädästä kylien nimet kertovat.

Hätään olivat joutuneet Genesaretin järvellä soutaneet opetuslapsetkin. Tuuli ja aallot puhalsivat lujaa. He eivät enää kyenneet arvioimaan sijaintia ja löytämään lähintä rantaa. Kuoleman vaara oli ilmeinen.

Hätä on yhä vieläkin tuttu vieras ihmiselle. Kuinka monta kertaa olemmekaan heränneet painajaiseen, kun olo on käynyt ahdistavaksi. Syynä ei ehkä ole ollut halla, nälkä tai hukkumisen pelko. Jokin on kuitenkin uhannut omaa elämää ja tulevaisuutta. Yön kauhua vahvistaa ympärillä oleva äänettömyys. Ja ulkoinen pimeys luo synkkyyden varjot myös ihmisen mieleen ja sisimpään.

Jumala on kaukana

Yön kauhuun liittyy kokemus siitä, että Jumala on kaukana. Näin oli myös opetuslasten kohdalla. Ennen venematkalle lähtöä he olivat viettäneet koko päivän Jeesuksen seurassa. Vuorenrinteellä Mestari oli ruokkinut tuhansia viidellä ohraleivällä ja kahdella kalalla. Nälkä oli voitettu, ja syömättä jääneitä palasia oli enemmän kuin käyttöön saatuja ruokatarpeita. Aterioinnin päätyttyä Mestari oli jäänyt yksinäisyyteen rukoilemaan, ja oppilaat olivat nousseet veneeseen.

Ihmisen ahdinkoa syventää kokemus siitä, että Jumala on kaukana. Se on ahdingon kääntöpuoli. Kun hätä ja ahdinko ovat suurimmillaan, Jumala tuntuu pakenevan pois. Hän menee kauas, tavoittamattomiin. Yksin jäänyt ihminen puolestaan huomaa voimiensa ehtyvän ja mahdollisuuksiensa hupenevan.

Ahdingon kestämisessä on sekin vaikeus, että hätä saa meidät unohtamaan aiemmat kokemukset avun saamisesta. Näin kävi opetuslapsille. Vaikka Jeesus oli samana päivänä tehnyt suuren ihmeen, oppilaat eivät sitä enää muistaneet. Heidän mielensä täyttyi vaahtoavista aalloista ja pauhaavasta tuulesta. Eikö meillekin käy vaikeuksien keskellä juuri näin. Uhka ja pelko pyyhkivät mielestämme kokemuksen Jumalan hyvyydestä. Emme muista, että tämänkertainen ahdistus ei sittenkään ole ensimmäinen laatuaan: niitä on tullut ennenkin, ja niihin on apu saatu.

Miksi oppilaat eivät huutaneet apua?

Evankeliumin kertomuksessa ei puhuta mitään siitä, että opetuslapset olisivat pyytäneet Jeesusta apuun. Ahdistuksen vallassa ihminen ei useinkaan osaa tehdä mitään. Emme edes kykene ilmaisemaan avuntarvetta.

Rukous on jokaisen kristityn suuri etuoikeus. On hyvä, jos osaamme rukoilemisen taidon jo ennen ahdinkoa – sillä hädän hetkellä rukous on saatava heti käyttöön. Toisinaan vanhemmat miettivät sitä, millaista henkistä pääomaa heidän pitäisi antaa lapsilleen ennen kuin nämä lähtevät kotoa maailmalle. Minäkin olen sitä usein miettinyt. Yhä tärkeämpänä pidän rukousta. En voi estää sitä, että lapseni kohtaavat omat vaikeutensa ja ahdinkonsa. Toivon kuitenkin, että tuollaisissa tilanteissa he osaavat ristiä kätensä ja rukoilla apua hyvältä Jumalalta.

Toinenkin toive minulla on. Kunpa he osaisivat luottaa siihen, että Taivaallinen Isä kuulee ja että hän vastaa avunpyyntöön. Se on tärkeä oivaltaa. Jeesuksen opetuslasten hätää nimittäin syvensi se, että he eivät tunnistaneet vettä pitkin lähestyvää Jeesusta. Hahmo näytti oudolta ja pelästytti oppilaat entisestään.

Kirkon tehtävä pitää Kristusta esillä

Jotta rukous ja avunhuuto ovat mahdollisia, hädässä olevan on tiedettävä, kuka häntä voi auttaa. Tästä huolehtiminen on seurakunnan tehtävä. Jalasjärvellä seurakunnan on pidettävä huolta siitä, että ihmiset oppivat tuntemaan Jeesus Nasaretilaisen, Jumalan Pojan. Hän on maailman Vapahtaja ja Pelastaja. Hänestä on kerrottava, jotta hädän hetkellä hänet tunnetaan ja muistetaan ja jotta häneen voidaan turvautua.

Evankeliumista huomaamme, että Jeesuksen oppilaiden mielestä katosi pelko sillä hetkellä, kun he tunnistivat tulijan. He eivät enää nähneet myrskyävää aallokkoa eivätkä huomanneet tuulen pauhaavan. Mikä sai aikaan pelon väistymisen?

Kun luemme Raamattua, voimme huomata monesta kohtaa, että ihmistä lähestyessään pyhä Jumala sanoo yhä uudestaan: ”Minä se olen, älkää pelätkö.” Tällainen lähestymistapa paljastaa sen, mitä Jeesus Kristus ajattelee meistä ihmisistä. Hän tietää, että me ihmiset olemme ahtaalla ja pelkäämme jopa pyhää Jumalaa. Siksi hän sanoo: ”minä se olen, älä pelkää”. Lähestymistapa kertoo samalla tulijan mielenlaadun. Hän on armollinen, hän on auttaja. Siksi hän sanoo: ”minä se olen, älä pelkää”.

Kuinka kertoa avusta?

Viime päivät olemme pohtineet seurakunnan tehtävää. Jalasjärvellä seurakunnan tehtävä on sanoitettu näin: seurakunta haluaa olla rukouksen ja yhteyden paikka, perhekeskeinen, läsnä ihmisten ja koko pitäjän elämässä. Jotta tämä tavoite toteutuu, on kyseltävä, mitä pitäjän asukkaat odottavat seurakunnalta.

Otaksun, että täälläkin etsitään vastauksia arjen keskellä elämän tärkeisiin kysymyksiin. On nuoria, jotka miettivät elämänsä suuntaa. On aikuisia, jotka työssä uurastettuaan miettivät, mikä on elämän tarkoitus. On perheitä, jotka ovat ajautuneet ristiriitoihin ja vaarassa hajota. On lähimmäisiä, joilla on täysi työ selviytyä yksinäisyyden, sairauden tai muun elämän vastoinkäymisen kanssa.

Kaikki nämä pitäjän asukkaat tarvitsevat nälkäänsä ruokaa ja ahdinkoonsa auttajaa. Täälläkin tarvitaan sanomaa Jumalasta, joka voi auttaa hädässä ja kykenee voittamaan kuoleman. Odotuksiin vastattaessa on mietittävä, miten sanoma voi parhaiten tavoittaa sitä tarvitsevat. Jotta seurakunnan sanoma ei jähmety ja käy kuolleeksi, on yhä uudestaan mietittävä toiminnan uudistamista. Se saattaa tuntua epämukavalta tehtävältä, mutta se on välttämätöntä erityisesti nuorten, nuorten aikuisten ja heidän perheidensä vuoksi.

Viimeisen kylän nimi

Palataanpa tielle kohti Keski-Suomen rajaa, sillä matka on kesken. Halla, nälkä ja kuolema eivät olleet ainoat kylät ennen kuin tultiin Keski-Suomen rajalle. Viimeisen kylän nimi valittiin toisin, sillä vähitellen hallan, nälän ja kuoleman keskellä päästiin kokemaan myös Jumalan hyvyyttä ja huolenpitoa. Armollinen Jumala auttoi, ja kiitollisuus täytti mielen. Viimeisen kylän nimi on Taivasmäki. Aamen.