Hiljainen ja vähäinen Kristus

Saarna Lapuan tuomiokirkkoseurakunnan piispantarkastuksessa 27.11.2011

Mitä vastauksia näihin kysymyksiin löydämme adventin evankeliumista?

Adventtisunnuntain evankeliumi on tuttu. Kun sitä miettii tarkemmin, herää kuitenkin monia kysymyksiä. Miksi Jeesus että päätti ratsastaa palmusunnuntaina Jerusalemiin? Mitä hän halusi sillä sanoa?

Jeesuksen oppilaat innostuivat tapahtumasta, ja innostus tempasi mukaan muitakin. Ensin asetettiin vaatteita juhdan selkään. Sitä ei ollut aikaisemmin käytetty arkisiin töihin. Juhtaa oli säästetty erityistehtävää varten. Sitten Jeesus nostettiin satulaan, ja lähdettiin matkaan. Opetuslasten esimerkin mukaisesti ihmiset levittivät vaatteita ja lehviä tielle. Hälisen ja laulavan joukon ympäröimänä hän lähestyi Jerusalemia. Huipennus oli hoosianna-huuto. Se voimistui sitä mukaan kun Jeesus lähestyi Jerusalemia.

Mistä tässä kaikessa oli kyse? Jos sinä olisit voinut tarkkailla tapahtumien kulkua etäämmältä, sivusta, mitä olisit nähnyt?

Palestiina oli tuohon aikaan roomalaisten miehittämä. Kansa eli orjuudessa ja odotti vapauttajansa saapumista. Ratsastus oli monelle tarkkailijalle merkki uuden kuninkaan ilmestymisestä. Hän oli ottamassa vallan haltuunsa. Lopultakin kansan keskuudesta nousi kuningas, joka ajaisi miehittäjät ulos.

Kansan odotuksille ja innostukselle oli katetta. Monet olivat nähneet Jeesuksen tekemät ihmeteot. Vieläkin useammat olivat kuulleet hänen puheensa. He olivat huomanneet, että hän puhui kuin se, jolla on valta. Nasaretilaisen maine oli kiirinyt kauas. Tiedämme myös sen, että Jeesuksen lähipiirissä toivottiin suurta menestystä. Kuningas, Messias, oli nousemassa valtaan.

Hoosiannaa huutamalla kansa ilmaisi, kenet se näki ratsastajassa: ”Siunattu hän, kuningas, joka tulee Herran nimessä! Taivaassa rauha, kunnia korkeuksissa!” Messias saapui, ja uusi hyvä aika alkoi.

Kertomuksessa on kuitenkin yksi suuri ”mutta” tai virhe, jonka sivummalle asettunut tarkkailija olisi pannut merkille: Jeesus valitsi ratsukseen aasinvarsan. Jeesus teki näin, mutta aito messiaskuningas olisi tehnyt toisin. Maallinen valtias tai suuri sotapäällikkö ratsasti tuohon aikaan korskuvalla oriilla. Köyhä galilealainen istui kuitenkin matalan lännän aasin kyydissä jalat maata viistäen. Näky saattoi olla jopa huvittava.

Miksi Jeesus erehtyi näin pahasti? Miksi hän ei karauttanut paikalle uljaalla ratsulla?

Jeesus ei erehtynyt - valinta oli tietoinen. Aasi oli yleinen ja vaatimaton kotieläin. Herramme halusi näyttäytyä messiaana, joka on vähäinen ja nöyrä. Valinta kertoo, ettei hän tavoitellut maallista kuninkuutta. Hän oli menossa pyhään kaupunkiin, jossa hän viettäisi elämänsä viimeisen viikon. Se kului valtaan nousun sijasta toisenlaisella tavalla.

Kun riemuitseva kansa lauloi ”Siunattu hän, kuningas, joka tulee Herran nimessä!”, ratsastajan mielessä oli jo lopullinen päämäärä. Aasi oli viemässä häntä keskelle kärsimystä. Kun ihmiset lauloivat ”Taivaassa rauha, kunnia korkeuksissa!”, Jeesus mietti sovinnon hintaa. Isän ja syntisten välille syntyisi rauha vasta sitten, kun piikkikruunu painettaisiin hänen päähänsä. Ja kun Isä saisi kunnian ylhäällä taivaassa, hän antaisi henkensä alhaalla maan päällä ristillä. Kunnian ja ylhäisyyden sijasta edessä oli häpeä ja hylkääminen. Silti Jeesus ratsasti aasilla jalat maata laahaten.

Kovin helposti huomiomme suuntautuu vain siihen, mikä on erityistä ja erinomaista. Arvostamme menestyjiä ja osaajia. Ihailumme kohteita ovat rohkeat ja suositut. Innostumme niistä, jotka kykenevät poikkeuksellisiin suorituksiin tai jotka erottuvat edukseen tavallisista puurtajista. Tavallista huomaa tuskin kukaan. Luulemme, että itseään esillä pitävien seurassa viihtyy paremmin. Erinomaisuuksien ja korkeiden laatusanojen luettelemista voisi jatkaa pidempäänkin. Se alkaa vähitellen tuntua kuitenkin elämältä vieraalta ja totuuden vastaiselta, jopa pahalta.

Jos Taivaallisen Isämme pyrkimyksiä olisi ohjannut erinomaisuuden tavoittelu, hänen olisi pitänyt löytää Jeesukselle uljas ratsu. Mutta kuka ihminen kestää sellaista Jumalaa, joka tuo julki suunnattoman voimansa ja kunniansa tai arvioi ihmistä hänen kykyjensä tai osaamisensa perusteella. Tuskinpa kukaan.

Meidän Jumalamme tapa lähestyä ihmistä on toisenlainen: syntisille sopivaa. Hän tulee nöyränä ja vähäisenä. Hän ei häkelly ihmisten riemuhuudoista. Hän ratsastaa aasilla kertoakseen, että on vähäisten ystävä ja syntisten pelastaja. Siitä syntyy todellinen ilo.

Tuollaista auttajaa syntinen ei lähde pakoon. Syntinen voi aavistaa tuollaisen Jumalan tietävän, että ihminen kantaa elämässään monia taakkoja. Tuollaisen Jumalan läheisyydessä uskaltaa ajatella, että hän kuulee hädässä ja armahtaa.

Aasilla ratsastava Jeesus on siten meille kristityille suuri riemun ja ilon aihe, mutta myös kristillisen vaelluksen esikuva. Jeesus ei johda meitä sille leveälle tielle, jolla saavutetaan ihmisten arvostus. Sen sijasta hän Herramme ohjaa meidät kapealle ja kivikkoiselle polulle. Sen käänteissä on kuljettava hitaasti, ja nousuissa on monta kertaa pakko pysähtyä, sillä lähimmäiset tarvitsevat apua. Heidän ohitseen ei pääse; heitä on palveltava. Ja heidän kasvoiltaan on nähtävä ilon ja kiitollisuuden kyyneleet.

Piispantarkastuksen yhteydessä olemme yhdessä miettineet seurakunnan toimintaa ja elämää Lapualla. Päällimmäiseksi on noussut ajatus, että monenlaisten odotusten paineessa riittää, kun hoidamme seurakunnan perustehtävän hyvin. Tällainen työnäky kuulostaa kovin yksinkertaiselta. Sitä se onkin. Työhön tulee toki sitoutua ja antaa siihen itsensä. Toisinaan saa iloita huippuhetkistä, kuten tästä messusta. Täälläkään ei silti tarvitse pyrkiä aina erinomaiseen ja vieläkin parempaan. Ehkäpä seurakuntalaiseltakin tuntuu hyvältä olla jäsenenä juuri sellaisessa joukossa, jossa saa olla oma tavallinen itsensä ja sellaisena ainutkertainen Jumalan luomus ilman erinomaisuuden velvoitetta.

Ehkäpä seurakunnassa, jossa on tilaa ihmisen kokoisille, perustehtäväkin kyetään hoitamaan parhaiten. Ensimmäisen adventtisunnuntain evankeliumista näet huomaa, että juuri vaatimattomuus ja nöyryys puhuttelivat Jeesuksessa. Hänen viestinsä meni perille, ja siihen kätkeytyi vastustamaton voima. Fariseukset olivat tarkkailleet tilannetta ulkopuolelta ja oivalsivat sen. He ymmärsivät kansan ajatukset, mutta eivät voineet heidän riemuhuudoilleen mitään. Ja jos Jeesus olisi vaientanut kansan, kivet olisivat alkaneet huutaa. Nekin olisivat julistaneet koko maailmalle: tässä on maailman pelastaja, hän tulee luoksemme hiljaisena ja vähäisenä, aasin varsalla ratsastaen. Se on armoa. Siihen meidän on kirkon työssä ja seurakunnan elämässä luotettava. Aamen.