Eero Lehtinen: Lapuan hiippakunnan ja kirkon ykseyden rakentaja

Puhe Lapuan tuomiokirkossa Eero Lehtisen syntymän 100-vuotisseuroissa 26.11.2011

Eero Lehtisen valinta Lapuan hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi oli hänelle itselleen ja monelle muulle suuri yllätys. Teol. tri Olavi Kares keräsi vaalissa enimmät äänet ensimmäiselle vaalisijalle, mutta Lehtinen nimitettiin 13.4.1958. Niinpä Lapualle lähdettiin – Lehtisen sanojen mukaan – ”heikkouden vallassa ja pelossa ja suuressa vavistuksessa”.

Lapua juhlisti piispan saapumista 1.7.1956 juhlaliputuksella ja jumalanpalveluksella, joka pidettiin seurakuntatalolla kirkon remontin vuoksi. Ensimmäisessä puheenvuorossaan Lehtinen sanoi: ”Älkäämme ylpeilkö kukaan tehtävässämme. Jos näin käy, valuu kaikki hiekkaan. Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.” Hän jatkoi: ”Näillä lakeuksilla ovat isät saaneet tuntea taivaan olevan lähellä. Näillä lakeuksilla ei pilkata Jumalaa. Toivottavasti tämä sana saisi vielä tänään elää ja olla totta täällä.”

Lehtinen tuli Etelä-Pohjanmaalle mielellään. Lapua oli hänelle Suomen itsenäisyyden kehto. Tällä hän tarkoitti maakunnan päättäväisyyttä jääkäreiden värväämisessä ja heidän lähettämistään eri teitä pitkin Saksaan. Jääkärien paluu mahdollisti sitten kansankunnan itsenäistymisen. Lehtinen oli isänmaallinen mies, jonka toimintaa vapaussota sekä talvi- ja jatkosodan kokemukset virittivät.

Yhteyden luominen herätysliikkeiden välille

Piispa käynnisti tarmokkaasti uuden hiippakunnan toiminnan. Yksi tärkeimmistä tehtävistä oli purkaa herätysliikkeiden aiempia ja piispanvaalissa vahvistuneita vastakohtia. Tehtävä ei ollut helppo. Kareksen kannattajien joukossa oli monta Lehtisen nimitykseen pettynyttä. Kuvaavaa alulle oli kauppias Jaakko Rannan tervetulotoivotus Lapuan kirkkosillan vaiheilla. Ranta oli tuolloin yksi näkyvimmistä herännäisjohtajista Etelä-Pohjanmaalla. Hän totesi Lehtiselle: ”Tervetuloa Lapualle, vaikka – toista miestä me odotimme.” Jo samana syksynä Ranta kuitenkin toivoi uutta tapaamista ja sai kutsun Lehtisten kotiin. Kun isäntäväki oli toivottanut vieraan puolisoineen tervetulleeksi, tämä sanoi: ”Ja, tervetuloa Lapualle. Nyt minä sanon sen kaikesta sydämestäni.”

Episodi kuvaa eteläpohjalaista mielenlaatua. Pettymys ilmaistaan, mutta siitä myös toivutaan ja noustaan.  Uudelle tulijalle annettiin mahdollisuus, ja lopullinen arvio tehtiin vasta sitten, kun hänet oli opittu tuntemaan. Mutta episodi kertoo myös Lehtisen mielenlaadusta. Hänessä oli rohkeutta eikä hän antanut alun kovien sanojen tehdä pesää mieleensä. Hän ei loukkaantunut, vaan piti mielensä avoimena. Oman selostuksensa mukaan hän halusi noudattaa uudessa ympäristössä Jeremiaan kirjan tunnettua ohjetta: ”Harrastakaa sen kaupungin menestystä, johon minä olen teidät siirtänyt”. Sittemmin Lehtisen ja Rannan välille syntyi luja ystävyys.

Lehtinen voitti nopeasti puolelleen nekin, jotka olivat odottaneet toista miestä. Luottamuksen syntymiseen vaikutti merkittävästi sodan kokeneiden miesten yhteenkuuluvuuden tunne. Piispa on itse kertonut kohtaamisesta Ylihärmän kirkonmäellä virkauran alkuvaiheessa alkukesästä 1957. Kun oli käynyt ilmi, että Lehtinenkin oli osallistunut sotaan ja Taipaleenjoen taisteluihin, hänestä tuli ”yksi meistä”, siis sodan käyneiden herännäishenkisten ylihärmäläismiesten joukkoa.

Mutta näkivät Lehtiset itsekin vaivaa yhteyden rakentamisessa. Piispa ja piispatar istuivat alkuvuosina niin herännäisseurat kuin evankelisten hartaushetket. Eero Lehtinen korosti mielellään piispatar Marja Lehtisen merkitystä. Lämpöisellä olemuksellaan tämä avasi monia ovia ja tuki erinomaisella tavalla puolisonsa työtä. Olemalla läsnä muunkin kuin oman herätysliikkeen tilaisuuksissa piispalan väki rakensi yhteyttä. Se oli tarpeen, sillä hiippakunta oli uusi ja hahmottumaton. Edes sen rajat eivät olleet itsestään selvät.

Yhteyden luominen on Eero Lehtisen toimintatavan johtoajatus. Se oli tunnusomaista edessä olevan 18 vuoden mittaisen piispakauden pyrkimyksille. Mutta miksi hän valitsi tämän linjan?

Näyn herääminen sotavuosina

Yhteyden rakentajan tehtävän Eero Lehtinen oli omaksunut jo ennen piispaksi tuloaan. Hän kasvoi tehtävään oman herätysliikkeen piirissä ja Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulin asessorina sekä seurakuntapappina. Yhteyden näky syntyi sotavuosina ja kirkastui sodan jälkeen.

Sotakokemuksistaan huolimatta Lehtinen ei varsinaisesti lukeutunut asevelipappeihin. Hän kuului siihen rintamalla toimineiden pappien joukkoon, joka halusi kirkon uudistuvan jokamiehen kirkoksi. Sotavuosina nuoren papin ajatusmaailmassa oli tapahtunut murros. Se vaikutti niin, että hän halusi tietoisesti rakentaa kristittyjen yhteistä kotia omaa hengellistä taustaansa hylkäämättä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko oli hänelle oikea Kristuksen kirkko, kun siinä saarnattiin evankeliumia Kristuksesta ja hoidettiin sakramentteja Kristuksen käskyn mukaisesti.

Keski-Suomessa Saarijärven seudulla Lehtinen kiinnitti evankelisuuden kotiseurakunnan yhteyteen. Hän korosti paikallisen seurakunnan merkitystä: se on yksi ja yhteinen uskonsuunnista riippumatta. Hän oli lisäksi vakuuttunut siitä, että kirkon sisällä vaikuttavia herätysliikkeitä yhdisti yhteinen aarre, Kristus. Kaikkien tuli rakentaa ”yhteistä lammashuonetta”, jotta Kristuksen asian leviäminen ei kärsisi pahaa tappiota. Hän kirjoitti: ”Me emme tarvitse kovaotteisia tai kovasanaisia kristittyjä, vaan hiljaisia, suoraryhtisiä, valoisia, iloisia ja hiljaisuudessa rohkeita Jumalan lapsia.”

Tältä pohjalta oli hyvä lähteä hoitamaan Lapuan hiippakunnan piispan virkaa.

Lapuan piispan virassa Lehtinen halusi edistää tervettä, elävää luterilaista uskontulkintaa. Hänen paimenkirjeensä on päivätty – isänmaalliselle kristitylle sopivalla tavalla - tammisunnuntain aattona 1958. Tuolloin takana oli puolitoista vuotta hiippakunnan esipaimenen tehtävää. Nyt oli tullut aika rohkaista hiippakunnan papistoa ja seurakuntien työntekijöitä toimimaan yhdessä isien kirkon hyväksi ja toteuttamaan – niin kuin me sen sanoisimme - kirkon perustehtävää.

Paimenkirjeen alkupuolella Lehtinen kertoo, kuinka yhteys herännäisiin syntyi hänen toimiessaan asessorina Kuopion hiippakunnassa. Nilsiän piispantarkastuksessa piispa Eino Sormunen määräsi hänet pitämään loppuhartauden. Lehtinen kertoo epäröinnistään astua herännäiskansan eteen. Hän päätti kuitenkin puhua totuudenmukaisesti sen näyn ja valon varassa, jonka oli saanut. Tilaisuuden päätyttyä hän kohtasi kuulijansa kirkonmäellä. Muutamat herännäisvanhuksen unohtumattomat sanat, kädenpuristukset ja kyynelkarpalot ilmaisivat, että evankelinen Lehtinen ja heränneet kokivat olevansa yhtä Herran kansaa Jeesuksessa Kristuksessa. Tästä asessorin mieleen virisi toivo, että kirkon suuret herätysliikkeet voisivat seistä myös rauhan aikana yhteisessä rintamassa. Se tekisi mahdolliseksi kirkon tehtävän hoitamisen.

Lehtisen mielestä kirkon perustehtävä oli saattaa Jumalan evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta kaikkeen maailmaan ja mikäli mahdollista jokaisen ihmisen omaisuudeksi. ”Sana parannuksesta ja syntien anteeksisaamisesta Kristuksessa Jeesuksessa on kirkon painavin sana kaikkeen ja kaikessa”, hän totesi. Lisäksi hän varoitti kirkkoa sortumisesta taitavaan diplomatiaan ja luovimiseen. Tällainen keinottelu saattaisi tehdä kirkosta hetkeksi populäärin, mutta samalla kirkko kadottaisi oman itsensä ja hukkuisi tämän maailmanajan sakeaan veteen.

Lehtisen näkemys kirkon tehtävästä on pysyvästi ajankohtainen. Yhtä ajankohtaista on varoitus ylimielisesti torjua aiheellinen kirkon arvostelu ja luulla, että kirkko voisi tapansa parantamalla – tai hyväksi osoittautumalla - tyydyttää kriittiset kyselijät.

Paimenkirjeeseen sisältyy myös luku, jossa piispa pohtii kirkon ykseyttä useasta näkökulmasta. Tarkastelun pohjana on katkelma Jeesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta Joh. 17. luvusta. Lehtinen on kursivoinut raamatuntekstistä viidestä kohtaa ne sanat, joilla Vapahtajan pyytää Isältään, että hänen oppilaansa olisivat yhtä. Tarkoitus on ilmeinen: kirkon ylipaimen Jeesus Kristus tahtoo, että hänen laumansa jäsenet vaalivat yhteyttä. Sitten hän toteaa, että olemme huonosti kuulleet rakkaan Herramme viimeistä sydämen huokausta. Lohdullinen puolestaan on havainto, että sotia seuraavina vuosikymmeninä rakentavat voimat olivat olleet liikkeellä.

Hiippakunta kulkee ensimmäisen esipaimenensa jalanjäljissä

Mitä opittavaa meillä on nykypäivänä Eero Lehtisen pyrkimyksestä rakentaa kirkon yhteyttä ja hoitaa virkaansa? Paljonkin.

Ykseyden vaaliminen edellytti Lehtiseltä nöyrää asennetta. Piispan tuli olla kärsivällinen niitä kohtaan, jotka olivat toista mieltä hänen kanssaan. Näkemyseroista huolimatta sydän oli pidettävä avoimena muillekin kuin samanmielisille. Toiset oli kohdattava rehdisti.

Ykseyden virkaa Eero Lehtinen hoiti esimerkillisellä ja kunnioitettavalla tavalla ylpistymättä. Erotessaan hän sanoi: ”Panin työhön mitä minusta lähti – onnistukoon seuraajani paremmin.” Myöhemmin hän arvioi lähes 20-vuotista piispuuskauttaan näin: ”Enpä tainnut löytää tuona aikana piispan `roolia´, ei ainakaan niin, että osaisin siitä jotain sanoa.”

Vasta virkaan tulleena piispana kysyin Lehtiseltä ohjetta viran hoitamiseen. Hän antoi vain yhden neuvon. Se kuului: ”piispa ei saa koskaan loukkaantua, ei silloinkaan, kun häntä arvostellaan omasta mielestä epäoikeudenmukaisesti”. Olen yrittänyt pitää tämän neuvon tarkoin mielessä. Se on osoittautunut tarpeelliseksi. Jokaisen meistä on kilvoiteltava kärsivällisyydessä ja nöyryydessä. Vain siten huomio voi siirtyä itsestä toisaalle, olennaiseen. Lehtinen sanoi usein, että meidän on suunnattava katseemme Kristukseen ja tarkattava, mitä hänen kasvoiltaan näkyy. Sieltä näkyvät armollisen Jumalan kasvot. Se on ratkaisevaa.

Lohdullinen on myös hänen ajatuksensa siitä, että kristityn kilvoitus ja viranhoito jäävät keskeneräiseksi. Ei tarvitse olla paras ja muita parempi eikä kuvitella sellaista itsestään; ei edes silloin, kun pyrkii tekemään parhaansa. Asenteellaan ja työnäyllään Lehtinen viitoitti viranhoidon suunnan hiippakunnalle. Hänen jalanjäljissään seuraajien on ollut hyvä kulkea.

Kiitollisuudella muistamme hiippakuntamme ensimmäistä esipaimenta. Hän oli valoisa, luja ja rohkea kristitty.