Armon varassa eteenpäin
Puhe Jyväskylän rauhanyhdistyksen 100-vuotisjuhlassa 30.10.2011
Rakkaat sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa,
Sunnuntain evankeliumi kertoo tien poskessa olleesta sokeasta kerjäläisestä, jonka Jeesus paransi sapattina. Fariseukset eivät hyväksyneet ihmetekoa, vaan erottivat miehen synagogasta. Ihmeteko herätti kuitenkin monivaiheisen keskustelun. Aluksi puhuttiin siitä, kuka on syntinen: näön saanut, tämän vanhemmat, parantaja vai fariseukset. Tämän jälkeen puhuttiin uskomisesta. Jeesus nimittäin tapasi miehen uudelleen ja kysyi häneltä: ”uskotko Ihmisen Poikaan?” Mies vastasi kysymällä: ”Herra, kuka hän on? Sano, jotta voisin uskoa.” Jeesus sanoi: ”Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.” ”Minä uskon, Herra”, mies sanoi ja lankesi hänen eteensä.” (Joh. 9:35-38)
Hyvää yhteistyötä Jyväskylän rauhanyhdistyksen kanssa
Jyväskylän rauhanyhdistys on toiminut 100 vuoden ajan keskisuomalaisten keskuudessa Lars Leevi Laestadiuksen jalanjäljissä uskoa herättääkseen. Kun katsoo aikajanaa taaksepäin, huomaa suuret muutokset. Viime vuosikymmenen aikana Jyväskylän rauhanyhdistyksen ja paikallisen seurakunnan yhteistyö on vahvistunut ja myönteisesti kehittynyt. Rauhanyhdistys on paitsi herätysliikkeen myös seurakunnan yhteinen kokoontumistila. Koska Taulumäen kirkko on piispankirkko Keski-Suomessa, tämä toimitila on tullut viime vuosina minullekin tutuksi.
Herätysliikkeen jäsenet ovat kantaneet myös vastuuta seurakuntien, hiippakunnan ja kokonaiskirkon luottamuselimissä. Lapuan hiippakuntavaltuustossa ja kirkolliskokouksessa sekä kirkkohallituksessa heidän toimintansa on ollut rakentavaa ja yhteistyöhakuista. Haluankin ilmaista kiitollisuuteni kaikille näille vastuunkantajille. Toivon, että hyvä yhteistyö jatkuu luontevalla tavalla ja vahvistaa vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen ja kansankirkon yhteenkuuluvuutta.
Kirkko tarvitsee herätysliikkeitään. Moniarvoistuva suomalainen yhteiskunta käy parhaillaan läpi voimakasta murrosta. Yhteiskunnassa ihmisten arvot ovat muuttuneet. Kristillisen kirkon asema ei ole itsestään selvä. Monien suomalaisten yhteys kirkkoon on ohentunut tai murtunut. Aineksia elämänkatsomukselliseen pohdintaan haetaan eri katsomuksista, ja vaikutteita saadaan maailmanlaajuisesti.
Kirkon aseman muuttumisesta huolimatta on syytä muistaa, että meillä on yhä edelleen hyvät toimintaedellytykset. Perustehtävämme on määritelty strategiassa selkeästi: ”Kirkko kutsuu ihmisiä armollisen Jumalan yhteyteen ja tuo elämään kestävän perustan sekä rohkaisee välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta.” Ratkaisevaa tulevaisuuden kannalta on, pysymmekö uskollisina perustehtävän toteuttamiselle. Tällä kohtaa herätysliikkeet voivat olla kirkolle suuri voimavara ja apu.
Rauhanyhdistyksen tehtävä yhteiskunnassa ja kirkossa
Jyväskylän rauhanyhdistys määrittelee oman tehtävänsä tässä ajassa kahtalaisesti. Ensinnä yhdistys toimii sen hyväksi, että kristillinen uskonelämä heräisi ja elpyisi. Toiseksi rauhanyhdistys haluaa edistää ” kristillissiveellisten elämäntapojen, kansanraittiuden ja isänmaallisen mielen vakiinnuttamista kansan keskuudessa”.
Tehtävä juontaa juurensa lestadiolaisen herätyksen alkuvaiheista. Herätysliikkeen historia tuntee monia kertomuksia ihmisten elämän muuttumisesta, kun usko Kristukseen oli kirkastunut. Lars Leevi Laestadius koki itse vapautumisen ja sai uutta voimaa kohdatessaan Lapin Marian. Laestadiuksen ja muiden saarnaajien julistuksen seurauksena ja kirkastuneen Kristus-uskon vaikuttamina pohjoisen ihmiset tekivät sitten parannusta elämässään.
Suomalaisessa yhteiskunnassa tarvitaan yhä edelleen herättelijöitä sekä lain ja evankeliumin julistusta, kuten uskonpuhdistaja Martti Luther opettaa. Tehtävä on vaativa sekä lain että evankeliumin saarnaamisen kohdalla. Lain vaatimuksen tulisi olla selkeä mutta samalla sellaista saarnaa, ettei se johda kuulijaa turvautumaan omiin tekoihin. Saarnatessamme meidän tulee lisäksi asettua syntisten rinnalle. Tämä on välttämätöntä, sillä kukaan meistä ei ole täyttänyt Jumalan rakastamisen vaatimusta koko sydämestä eikä rakastanut aina lähimmäistä kuin omaa itseä. Varottava on myös epätoivoa, johon lain saarna saattaa johtaa. Kun omat synnit näkyvät selvästi, omatunto alkaa syyttää. Oikea lain saarna edellyttää siten nöyryyden mielialan.
Ilman tervettä lain saarnaa myös evankeliumi jää kuulumatta. Jyväskylän rauhanyhdistyksen omassa tehtävän määrittelyssä tähdennetään kristillisen elämäntavan merkitystä. Samalla kiinnitetään huomio asioiden oikeaan järjestykseen ja painoarvoon. ”Julistuksen ytimenä on sanoma syntien anteeksiantamisesta.” Se perustuu Kristuksen ristinuhriin ja sovintoon, jonka hän on tehnyt Isän kanssa puolestamme. Se perustuu Kristuksen ylösnousemukseen, jossa hän saavuttaa voiton ihmiselämää tuhoavista valloista.
Syntien anteeksiantamuksen jälkeen todetaan sitten näin: ”ilosanoman uskomisesta seuraa omantunnon rauha”. Rauha ja ilo ovat Pyhän Hengen lahjoja. Armon ja anteeksiannon kokemisen rinnalla Jumala tekee meitä Poikansa kautta vanhurskaiksi. Tästä voi seurata myös elämän muuttuminen. Meissä syntyy uudenlaista tahtomista. Syntyy halu kilvoitella Jumalan tahdon mukaisesti ja taistella syntiä vastaan. Tälle tielle jokainen kristitty on loppuelämänsä ajaksi kutsuttu.
SRK kansankirkon tukena
Suomen Rauhanyhdistyksen keskusyhdistys toimii paitsi oman perustehtävänsä hyväksi myös herätysliikkeille ominaisella tavalla kansankirkon kriitikkona. Aika ajoin SRK on ilmaissut näkemyksensä suomalaisten, yhteiskunnan tai kirkon tilanteesta. Se on toivonut, että pitäydyttäisiin raamattukeskeiseen opetukseen ja elämään. Parannuksen saarnan tulisi kuulua myös kirkoissa. Toisinaan arvostelu on ollut kovaakin.
Arvosteluun voi suhtautua monella tapaa. Oma kantani on, että kirkko tarvitsee herätysliikkeitä oman toimintansa kriittisenä peilinä. Totuudessa ei ole mitään pelättävää, vaikka sen tunnustaminen on kipeää. Ilman toista osapuolta, keskustelukumppania, on vaikea nähdä selvästi. Omaan sokeuteen voi joskus myös tottua niin, ettei edes kaipaa muutosta. Sen vuoksi tarvitaan keskustelua. Kunnioittavassa vuoropuhelussa kirkko voi ymmärtää entistä tarkemmin tehtävänsä, vahvistua uskossa ja antaa kunnian Jumalalle. Jos näin tapahtuu, silloin vanhoillislestadiolainen herätysliike tekee suuren palveluksen kirkolle.
Entä, tarvitseeko vanhoillislestadiolaisuus kirkkoa? Herätysliikkeen toimesta yhteyksiä kirkkoon on hoidettu viime vuosikymmeninä huolella. Tässä yhteydenpidossa on edelleen kehitettävää. Sen toivoisi nykyistä useammin johtavan teologiseen ja oppia koskevaan keskusteluun.
Yhteisen teologisen pohjan etsintä saattaisi vahvistaa kirkon ja herätysliikkeen suhdetta. Se voisi osaltaan myös vahvistaa vanhoillislestadiolaisuuden sisällä teologisen keskustelun kulttuuria. Olennaista niin kirkolle kuin herätysliikkeelle on kysymys siitä, mikä kuuluu uskon ytimeen ja edellyttää yksimielisyyttä ja mistä puolestaan voidaan ajatella eri tavoin uskon yhteyden vaarantumatta.
Kirkolta tukea vanhoillislestadiolaisuudelle pyrittäessä avoimuuteen?
Viime vuodet vanhoillislestadiolaisuus on elänyt läpi vaikeaa vaihetta - sekä sisäisesti että ulkoisesti – samaan tapaan kuin kirkkokin. Liikkeeseen kohdistuu voimakkaita itsetutkistelun odotuksia. Mitä näistä odotuksista pitäisi ajatella?
Muutama viikko sitten Päivämiehen pääkirjoituksessa liputettiin avoimuuden puolesta seuraavasti: ”Luottamus kasvaa avoimuudesta. Vanhoillislestadiolaisuudessa se merkitsee arviointia liikkeen elämästä ja toiminnasta kirkon ja yhteiskunnan keskellä. Avoimuus on avointa ja suoraa keskustelua kipeistäkin kysymyksistä, mutta samalla se on rakentavaa ja turvallista.” Näillä sanoilla pääkirjoitus viittasi kahteen liikkeen piirissä ilmenneeseen kipukohtaan.
Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen tulevaisuuden kannalta on tärkeää, että avoimuuden tietä kuljetaan johdonmukaisesti eteenpäin sillä koettavista kivuista huolimatta. Keväällä 2011 valittu avoin linja kantaa paremmin kuin pyrkimys puolustautua tai selittää epäkohdat tyhjäksi. Tästä syystä tämä pääkirjoitus linjauksineen on tärkeä. Kuten pääkirjoituksessa todetaan, ”luottamus kasvaa avoimuudesta”.
Päivämies-lehden numerossa kerrottiin myös SRK:n johtokunnan kokouksesta. Toimittaja kuvasi yksityiskohtana johtokunnan jäsenten puolisojen mukanaoloa ja keskusteluja. En pysty sanomaan, onko tämä merkki naisten roolin vahvistumisesta. Monien odotukset tuntuvat kuitenkin kulkevan tähän suuntaan. Liikettä epäilemättä vahvistaisi ja rikastuttaisi, jos naiset voisivat antaa osaamisensa ja lahjansa yhteiseen käyttöön keskusyhdistyksen johtokunnassa paikallisyhdistysten tapaan.
Toinen avoimuuden merkki oli johtokunnan kannanilmaisu hoitokokouksiin. Niistä todetaan: ”Toisen ihmisen nöyryyttäminen ei ole milloinkaan oikein, ei myöskään ruumiillinen, henkinen eikä hengellinen väkivalta. Pahoittelemme esiintyneitä oppiharhoja ja väärinkäytöksiä.” [Ensimmäiset merkit näistä linjanvedoista olivat luettavissa Päivämiehestä jo elokuun alussa. Silloin pääkirjoituksessa todettiin samaan tapaan ihmisten nöyryyttämisestä ja väkivallan eri muodoista sekä puhuttiin avoimesti oppiharhoista monikossa.]
Pyrkimys tilintekoon menneisyyden kanssa on iso askel tulevaisuuteen. On hyvin mahdollista, että huonosti kohdeltujen taakoissa on vielä paljon purettavaa ja puhuttavaa. Se edellyttää perusteellista keskustelua. Yhtä tärkeää on huolehtia siitä, että menneisyyden virheet eivät pääse toistumaan. Edessä on kilvoittelun aika niin saarnaajille kuin muille vastuunkantajille. Sama vastuu on myös seurakunnan jäsenillä, joiden tehtävä on tukea saarnaajia ja liikkeen johtoa. Kuten kannanotossa todetaan, ”asioiden korjaus lähtee yksittäisen kilvoittelijan omasta halusta”.
Ymmärrän tämän asioiden korjaamisen tarkoittavan henkisen tilan ja hengellisen vapauden ilmapiirin luomista. Sellaisessa ilmapiirissä voi olla uskomassa ilman pelkoa, että ei tule hyväksytyksi jonkun ajatuksen tai ulkonaisen tavan vuoksi; uskomassa ilman pelkoa, että jää ulkopuolelle tai että siteet katkeavat; ja uskomassa ilman pelkoa, että jää vaille kaikkein läheisimpien rakkautta. Tällaisen avoimuuden lisäämisessä kirkon johto haluaa olla herätysliikkeen tukena.
Jumalan armon varassa tästä eteenpäin
Jumalan omien lohdutus on siinä, että Kristus kulkee yhtä matkaa kirkkonsa ja valtakuntansa jäsenten kanssa. Matkalla hän puhuttelee meitä syntisiä armahtavasti ja ehdoitta. Tästä esimerkki meille on tien poskessa ollut sokea mies.
Raamattua huolellisesti lukeva huomaa, että mies sai näkönsä riippumatta siitä, oliko hän syntinen vai ei. Ratkaisevaa ei ollut edes se, kuinka hyvin hän tunsi tilansa. Evankeliumin mukaan hän ei ymmärtänyt edes huutaa Kristusta avukseen. Kuinka se olisi ollut edes mahdollista, kun hän ei kyennyt näkemään mitään eikä Jeesuksen ja opetuslasten keskustelu kantautunut hänen korviinsa.
Raamattu kuitenkin kertoo, että ohikulkeva Kristus näki kerjäläisen ja armahti häntä pyytämättä. Jeesus teki sen mikä oli tarpeen ja antoi sitten miehelle toimintaohjeet. Ensimmäinen merkki Jumalan armosta oli se, että mies sai näkönsä. Toinen merkki oli miehessä syntynyt usko.
Jumalan armo on rajatonta ja ehdotonta. Se kuuluu syntisille heidän teoistaan ja laiminlyönneistään riippumatta. Kristuksen ristinkuoleman ja hänen sovintoverensä vuoksi voimme omantunnon syytöksistä huolimatta luottaa siihen, että Taivaallinen Isämme antaa meille syntimme anteeksi. Usko ja uskominen ovat oman itsensä jättämistä Jumalan armeliaisuuden ja hyvyyden varaan.
Kun näkönsä saanut kerjäläinen sitten sanoi ”minä uskon, Herra” ja lankesi maahan Jeesuksen jalkojen eteen, niin eiköhän Jumalan rauha vallannut hänen mielensä. Emmekö mekin uskaltaudu toimimaan samalla tavoin. Kristuksen armollisen ja anteeksiantavan katseen alla kristitty on hyvässä turvassa. Siitä on hyvä lähteä jatkamaan kilvoittelijan matkaa ja huomata, että ilo ja toivo alkavat saada sijaa sydämessä.
Näillä ajatuksilla tahdon tuoda tähän juhlaan Lapuan hiippakunnan tervehdyksen ja toivottaa hyvän Jumalan siunausta 100-vuotiaalle Jyväskylän rauhanyhdistykselle, sen työlle ja kaikille jäsenille. ”Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo olkoon kaikkien teidän kansanne.”